Nevalan perinnetila toivottaa asiakkailleen
Hyvää Joulua
ja
onnea ja menestystä vuodelle 2012!

Tule Nevalan tilalle lammaspaimeneksi kesäisen viikon ajaksi. Kysy kesän vapaita viikkoja tilan isännältä: Jyrki Suikkanen, puh. 044 321 3628 tai posti (at) nevalantila.fi.

Lue lisää kotisivuiltamme

”Tappelu, tappelu”, käkättää vuohi karhealla äänellään ja sytyttää 'Goat' -merkkisen mustanruskean, käytöstä kuluneen  piipun kauratikulla palamaan ja seuraa pässien nujakointia silmät kirkkaina. Lampolan uuhet jatkavat märehtimistä olkisilla makuupaikoillaan  ja vain syrjäkarein tarkastavat tilanteen.

”Tappelu, tappelu” jatkaa vuohi kovaäänisesti ja nauraa käheästi oikoen samalla pitkää, valkoista partaansa. ”Uuno jahtaa Urpon mielittyä... käkäkäkäkää...käkäkäkäkää... Uuno jahtaa Urpon omaa...kääk...kohta Urpo tykkää kyttyrää...”  

Pihaton tarvikevaraston seinustalla edesmennyt Antti-kissa seuraa kultaisessa sateenkaarenvärein kirjaillussa astraalipuvussaan kehäpässien ottelua. ”Siistiä, sikasiistiä”, naukuu näytöksestä kissa, joka laskeutuu omalta tähdeltään auringon säteiden mukana  tervehtimään ystäviään. Anttia ei voi näkevin silmin huomata. Hänet aistii lämpönä, naurun pyrskähdyksinä ja pakahtuvana onnen tunteena. Joskus Antin läsnäolon voi aavistaa, kun löytää puhtaan valkean höyhenen tallista tai riiheltä, Antin entisiltä lempipaikoilta.  Antin olon havannoi myös pienistä kujeista mitä kissa saattaa käydessään tehdä. Hevosten juoma-astiaan on tiputettu hyllyltä narunpätkiä  tai karsinan ovi aukeaakin poikkeuksellisesti toiseen suuntaan.

Ukko ja Pekka eivät tällä kertaa pysty osallistumaan nujakointiin. Pojilla on jokaviikkoinen identiteettikriisi meneillään. Molemmat pässit ovat mustia, molemmilla on yhtä paksut sarvet ja he ovat vielä prikulleen samankokoisia. Ukko ja Pekka tuijottelevat herkeämättä toisiinsa ja miettivät kumpi olikaan Ukko ja kumpi Pekka. Nyt tarvittaisiin emännän apua. Emäntä osaa erottaa pojat silmänvalkuaisista. Ukolla silmänvalkuainen vilahtaa mustasta kuontalosta lumilyhdyn tavoin pässin juostessa heinäkasalle. Mutta maatessa ja toisiaan tuijotellessa eroa ei huomaa. Pekka pyörittelee silmiään ja yrittää ikkunalasista saada peilikuvansa näkyviin. Pakkanen on huuruttanut lasit kuuralle eikä kuva kerro muuta kuin kahdesta samannäköisestä pässipojista, jotka makaavat tismalleen samanlaisessa asennossa täysin samanlaisilla olkipatjoillaan.

”Kantaemo, miksi pojat ovat noin yksinkertaisia”, kysyy Pilvi -lammas Siiri –mummoltaan ja asettelee runsaat, laineikkaat villansa paremmin. ”Miksi pässit eivät ole niin kuin me uuhet; rauhallisia ja tyytyväisiä ja keskenään hyvin toimeentulevia”  Pilvi jatkaa ja keikistelee villojensa sisältä kuin mannekiini iltapukulaahuksensa kanssa.

Siiri-emo jatkaa hiljaisena märehtimistään eikä tiedä miten ja mistä alkaisi kertomaan. Siiri on jo vanha, paljon nähnyt ja kokenut Kainuun harmas, jonka villat säkenöivät hopeisena säikeinä selästä  
kupeille asti. Siirin vaipuessa mietteisiin elämän monimuotoisuuden ja kirjon tuomasta yltäkylläisyydestä, Opri-vuohi ehtii lirauttaa taskumatistaan vettä väkevämpää yrttijuomaa suuhunsa ja alkaa kähisemään: ”Tappelu, tappelu” … ja nauraa kihertää pää kenossa niin, että sarvet kiertyvät yhä enemmän spiraalille.

Nyt Siiri herää mietteistään ja komentaa poikiaan olemaan aloillaan. Onhan sentään Uusi Vuosi. Urpo puhaltelee ilmaa sieraimet punaisena  ja haastaa Uunon uusintaotteluun, mutta vasta Uuden Vuoden juhlapyhien jälkeen. Itse asiassa Urpo on kyllästynyt ainaisiin tappeluihin, mutta ei voi laumanjohtajana antaa periksi. Uuno, Urpon veli, on tyytyväinen välirauhaan.

Uuno on luonteeltaan enemmän filosofi kuin kontaktilajien harrastaja, mutta ei voi pässigeeneillekään mitään. Joskus ne ajavat nujuttamaan toisten pässien kanssa vaikka mielessä pyörisi kuinka hienoja luontoaiheisia mietelmiä.

Lampolan muut uuhet ja pässit katsovat raukeasti tilanteen rauhoittumista. Kohta on iltaheinien aika. Silloin täytyy yrittää olla ensimmäisten joukossa, ei siksi, että heinää ei riittäisi kaikille, vaan siksi että parhaat pöydät ovat kysytyimpiä. Kaikenlisäksi laumassa, niin mukavia kuin kaikki jäsenet ovatkin, on niitä, joiden ruokatavat eivät ole esimerkillisimpiä. Jotkut yrittävät vetää heinää toisten suupielistä, toiset taas röyhtäilevät yltäkylläisinä yrittämättä ollenkaan opetella edes alkeellisempia käytöstapoja.  

Onni-hevonen pärskähtelee ja kuopii maata jo malttamattomasti. Uuden Vuoden aika on myös hevosille juhla-aikaa. Uusi Vuosi ja laskevan kuun aika tietää Eläinten Vuotta. Silloin ihmiset ovat herkimmillään ottamaan eläinten toiveita huomioon. Onni ei ole ihan varma mitä toiveita lähettäisi omalle ihmiselleen, sillä tällä kertaa mielessä on vain runsas porkkanasaalis ja kauhallinen kauraa.
Onni päättää kuitenkin olla paras mahdollinen kaveri tilan issikoille, no ainakin heinien syönnin jälkeen ja hymyilee leveästi. Luonto on opettanut, että omaa heinäkasaansa ei suinkaan tarvitse aina jakaa...

Opri-vuohikin asettuu makuulle. Mahaa ihan kipristää paljosta nauramisesta ja vähän aikaa on hyvä olla vain aloillaan. Kohta voi taas käkättää railakkaasti seuraaville pässien tempauksille, mutta sitä ennen on asetettava villanyytit sarvien suojiksi ettei  sarvenpäät kolahda sankkoon. Se tietäisi huonoa heinävuotta. Pikkuruinen Naali-pässi katsahtaa taivaalle. Vuoden ensimmäiset revontulet valaisevat taivaan: ”Katsokaa, talvisateenkaari” huudahtaa Naali ja saa vanhemmat uuhet naurahtamaan. Linda -uuhi katsoo hellästi karitsaansa eikä tohdi oikaista virhettä, sillä talvisateenkaari on itse asiassa oikein kuvaava ilmaisu.

Myös tilan islanninhevoset ovat huomanneet revontulet ja yrittävät kuulostella niiden ritinästä maahisten ja tonttujen siirtymisiä uusille asuinpaikoille, niin kuin Islannissa oli tapana tehdä Uuden Vuoden kynnyksellä. Mutta hiljaisuuden katkaisee tuttu ääni; lumi narisee emännän huopatossujen alla ja lammaskoira Impi sukeltaa kyynärpäätaktiikkaa käyttäen koiralauman ensimmäisenä ohjaamaan lampaat ja hevoset oikeille paikoilleen. Nyt on iltaruoan aika.

                                                                -sen pituinen se-

Nevalan tilan väki toivottaa kaikille Oikein Onnellista ja Rauhaisaa Vuotta 2011!

Marraskuu kääriytyy hyiseen viittaansa ja pimeys laskeutuu jo varhain hämärän selkään. Tiedän tulleeni metsäiseltä lenkiltä koirineni kotiin kun vajaan metrin korkeudella otsalampun valokiilaan kymmenet silmäparit tuikkivat kirkkaasti tähtien lailla pimeässä illassa ja aaltomaisin liikkein lähtevät kävelemään minua kohti; lammaslaumani vaeltaa luokseni. Näky on yhtä aikaa sekä hauska että sykähdyttävä. Märät ulkovaatteet jätän kuivumaan porstuuseen ja käperryn takkatulen ääreen muistelemaan kovin lämmintä kesää.

Aika on kiittää ja olla kiitollinen. 

Kiitos kaikille Peltoniemen ja Seppälän paimenille lampaiden hyvästä ja hellästä hoidosta. Hattara, Aurora, Iines ja kesän yllätykset Väinö ja Seppo kuten Unto, Naali ja kurssilaisten nimikkolampaat Karamelli ja Laku sekä muut voivat oikein hyvin. Toitte lampaittemme elämään sellaista ylellisyyttä, jota on ollut vaikeaa ylläpitää; viulun soittoa en ole ehtinyt korvaamaan hanurimusiikilla. Haitari saa edelleen odotella ullakolla yksinäisenä ja pölyttyvänä soittajan paluuta soittimensa ääreen. Rapsutuksia ja huomiota toki edelleen saavat, mutta intensiivinen aika jonka vietitte lampaittemme kanssa on heille ikimuistoinen, toivottavasti se oli sitä myös Teille.

Kiitos myös kotisivujemme ylläpitäjälle Katille taitavasti toteutetusta työstä, kiitos kesän aurinkoisille ja ahkerille harjoittelijoille ja Raunolle, jolle mikään työ ei tunnu olevan ylivoimainen. Satulat tulivat kiillotettua ja risut kuskattua, kellari ja sauna harjakorkeuksiin saatettua ja niin monet muut työtehtävät saivat sinettinsä teidän käsistä.

Kiitos teille kaikille, jotka tulitte meille kuulemaan tarinaamme ja kertomaan omaanne; astuitte arkeemme ja jaoitte hetken maalaiselämästämme.

Kiitos kaikille kurssilaisille. Tekemisenne ja luovuutenne kirvoittivat hymyn huulilleni vielä pitkäksi, pitkäksi aikaa.

Kiitos Harrille ohjelmien tiedottamisesta.

Kiitos Typylle Taavista.

Kiitos Mauritsille mielenkiintoisesta kirjasta.

Kiitos Maaritille lehdistä.

Kiitos Ouluun ihanista pannunalusista.

Kiitos Saralle suurenmoisesta lahjoituksesta perinnepuutarhaan.

Kiitos ystäville, sukulaisille, tuttaville ja perheillemme jaetuista hetkistä.

Kiitos laumalleni, olette tilan innoittava voimavara.

Kiitos Teille kaikille, jotka niin monin eri tavoin teitte kesästä mieluisan.

KIITOS.

Joululle ja Uudelle Vuodelle emme voi ottaa enää lisää majoitusvarauksia.

Suursuositut lammaspaimenlomat Peltoniemen mökissä ovat varattavissa kesälle 2011.

Trilogian kolmas osa: Pelosta eroon

Kun aikoinaan muutimme tänne maalle, en tiedä kumpaa pelkäsin enemmän: metsää vai pimeää. Kummatkin olivat minulle kaupunkilaisena täysin vieras ilmiö. Meiltä on läheiselle Vasikkalammelle matkaa metsäautotietä pitkin parisataa metriä ja alkuun sekin tuntui olevan valovuoden päässä. Sydän pelosta läpättäen, katse useampaan otteeseen sivuille petoja vilkuillen, kävin koirieni kanssa kääntymässä ihan vaan lammen etupäässä. Osoitin mielestäni varsin suurta siviilirohkeutta uskaltaessani ensimmäisen kerran jopa lammen perimmäiseen päähän. Vaikka kuinka yritin miettiä, en kerta kaikkisesti keksinyt metsässä lymyileville petoeläimille muuta ajanvietettä kuin odottaa Nevalan tilan uutta ja arkaa emäntää jatkoksi hirvipaistille. Ja vaikka mieheni kuinka yritti rauhoitella että suurempi todennäköisyys on voittaa lotossa kuin törmätä johonkin petoon lähimetsissämme, pelkoni sai minusta ylivallan.

Kun en uskaltanut lähteä edemmäksi metsään koirien kanssa, aloin lenkkeilemään laitumella seuranani koirien lisäksi kissat ja lampaat. Entisenä aktiiviliikkujana opin nauttimaan kissojeni kanssa verkkaisesta kävelemisestä voiden samalla havainnoida luonnon pienempiäkin yksityiskohtia. Miten hauskasti vesi kerääntyykin keväällä kiven koloihin muodostaen pienen pieniä kirkkaita lähteitä. Tai miten sateen jälkeen viilentyvässä illassa aurinko luo usvaisen, jopa taianomaisen tunnelman vasten vanhoja kiviraunioita ja rakennuksia.

Minulla ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta lampaista, joten niiden seurallisuus tuntui yllättävältä. Minusta oli hauskaa kävellä pitkin ahoja ja metsälaitumia uuhien ja karitsoiden seuraillessa perässä. Ja monet kerrat kissat päättäväisellä naukumisella tahtoivat herättää huomioni heille merkittävään kohteeseen. Milloin se oli kolo juurakon kupeessa, milloin vaan mukava sammaleinen kivikko. Ja aina yhtä suurella innolla menin tutustumaan minulle osoitettua kohdetta. Mitä enemmän vietin aikaa eläinystävieni kanssa, sitä vähemmän tunsin tarvetta olla ihmisten parissa. Yksinäisyys muuttui pelosta voimavaraksi, keinoksi kohdata luonto ja eläimet tunteen tasolla. Järjen ääni sai väistyä ja sydämen tietoisuus astua esiin.

Eläinten kanssa ollessani oli kuin akkuuni olisi virrannut sähköistä energiaa, jotain täysin ainutlaatuista ja ennen kokematonta voimavirtaa, mitä ei kyennyt kenelläkään selittämään, eikä alkuun edes halunnutkaan.  Siitä nautiskeli yksin kuin erityisen hienosta konjakista. Maisteli, hymisteli salaperäisesti ja pyöritteli aistimuksen luomaa kokemusta kuin pitääkseen sen tunteen ikuisesti mielessä.

Tuon tunteen ilmaiseminen olikin yllättävän vaikeata, melkein hävettävää. Voiko todellakin päästä eläimen mielenliikkeisiin niin syvälle ja mahtoiko tunne olla edes aito, vai oliko se vain mielen tekemä kepponen. Onko mahdollista edes tuntea niin syvästi ja saada niin voimakasta vastakaikua joltakin, joka ei edes edusta samaa lajia.

Kun yksinäisyys oli muuttunut arvokkaaksi yksin oloksi ja aistit ja tunteet, jotka aikaisemmin olivat verhoutuneet täysin muuhun, pyrkivät ilolla esiin. Oli opittava hyväksymään se, että sen minkä itse koki aidoksi ja oikeaksi, ei voinut olla väärää tai hävettävää. Parasta ihmisyyttä ja rehellisyyttä itselleen on se, että luottaa omiin kokemuksiin ja tunteisiinsa. Ja uskaltaa heittäytyä vieraammallekin taajuudelle eikä tarkastele rikki kaikkea tuntemaansa. Ja odottaa, odottaa niin kauan, että uskoo jo myöhästyneensä. Lohduttavaa on huomata, että aika minkä olet uhrannut itselle tärkeäksi pitämälle asialle, palkitsee ruhtinaallisesti -kunhan jaksaa  odottaa ja uskaltaa tehdä asiat itsensä näköisiksi.

Edelleen jatkan kissojeni kanssa kulkemista laitumilla ja ahomailla, mutta polkuni vie usein jo syviinkin metsiin. En enää pelkää eksymistä saloille eikä metsän eläimetkään esiinny vihollisinani. Viestejä kaivaten tarkkailen niin korppeja kuin hirviä. Tiedän, että niilläkin on jotain kerrottavaa. On vain taas maltettava odottaa...

Trilogian toinen osa: Tunteet pinnassa

Minun rakkauteni eläimiin ei koskaan kuole, ei koskaan vähene eikä koskaan muutu. Minun rakkauteni eläimiin ei koskaan kuole, mutta Luoja varjele miten lujille se joskus ottaa...

Niin kuin nyt tuo meidän Impi. Impi kun menee aamulla ulos, alkaa takuu varmasti haukkuminen samalla oven avauksella - jatkuen lähes taukoamatta iltaan asti. Kaikki kottaraista suuremmat rikkovat Impin mielestä Nevalan ilmatilaa ja ne on ajettavat kovaäänisesti räksyttäen vähintäänkin naapurin puolelle, saaden tietenkin talon kaksi muuta koiraa mukaan ajojahtiin. Lisäksi Impi tietää paremmin kuin minä mikä on koiran tehtävä. Lammaskoiran tehtävä on ilmiselvästi paimentaa. Halusinpa minä sitä eli en. Niinpä Impi uskollisesti siirtää hevosia kintereistä näykäten joka päivä muutaman kerran, täysin kuuroutuneena kielloille ja käskyille, vaikka vieressä emäntä laulaisi naama punaisena  aariaa kolmannessa oktaavissa.  Ja lammaskoiran palkka hyvin tehdystä työstä on varastetut porkkanat ja leivät hevosten ja lampaiden edestä. Joskus Koiramme-lehdessä oli artikkeli siitä, miten koiria voisi aktivoida piilottamalla tälle ruoat. Impin kohdalla kaipaisin kuitenkin artikkelia, "miten piilottaa koiralta ruoat" niin uskomattoman taitavasti tämä koira saalistaa omat eväänsä, milloin kissan lautaselta, lampaan edestä, toiselta koiralta tai kompostista. Yleensä pätee sääntö, mitä mädempää - sen parempaa.

Kun silmäteräni Eetu sairastui vakavaan maksatulehdukseen nuoruusvuosinaan, mieleni oli kovin apea, sillä olin muutama kuukausi aikaisemmin laskenut mieheni kanssa ensimmäisen yhteisen koiramme haudan lepoon. Pitkäkarvainen saksanpaimenkoira Candy kuoli pari vuotiaana suolitukokseen. Oli tarpeeksi raskasta menettää niin valtavan energinen ja hyväntuulinen koira, että Eetun vointia seurasin luupin alta ja näin jälkeenpäin ajatellen, se luuppi taisi jäädä pysyvästi silmän päälle. Vaikka Eetu sai kontrollissa terveen paperit, konttasin viikko tolkulla milloin ladon, milloin saunan tai riihen alle kissan perässä vain varmistaakseni että uloste on normaali. Ja kun kissa kyykistyi tarpeelleen, hoin mielessäni lasten lorun lailla: "älä tule paha kakka, tule hyvä kakka".  Ja aina kun kakka oli kova, hypin iloisesti ilmaan kuin lottovoittaja. Harva voi uskoa, miten onnelliseksi kissan normaali suolentoiminta voi ihmisen saada.

Niinä heikkoina hetkinä kun eläin sairastuu tulee luvattua sekä itselle että eläimelle kaikenlaista - etenkin tyhmiä lupauksia. Eetulle aikoinani lupasin, että jos hän vain paranee, saa hän loppuelämänsä tehdä mitä ikinä haluaa. Fiksuna kissana Eetu pyysi lupauksen kolmena kappaleena ja sitä sitten aika-ajoin silmieni edessä vilautellaan. Kaikkeen muuhun onkin lupa, paitsi ei yöksi ulos jäämiseen. Eikä Eetu oikeastaan ole koskaan pihalla öitään halunnutkaan viettää. Toisin kuin maatiaiskissamme Annastiina. Ikävä kyllä muistan hyvin miten pari ensimmäistä kesää juoksin tuon vikkelän kissan perässä yötä myöten maanitellen milloin herkuilla, milloin uhkauksilla uhoten. Ja joka kerta huomatessani kissan milloin aitan nurkalta, milloin tallista, hän vain katsoo syvälle silmiin ja vastaa kutsuuni pehmeästi "murrr" joka vapaasti käännettynä tarkoittaa " arrrrvvvaa mitä, nyt ei ehdi, mutta tule varrrtin päästä uudestaan".  Ja minä onneton juoksen kissani perässä varttitunnin välein pystymättä nukkumaan silmän täyttäkään. Ja kun aamuyön tunteina myyrän pyydystykseen väsynyt kissa suvaitsee vihdoin saapua sisälle, ladon lautaselle kolmen herkkuruoan aterian palkitakseni metsästäjän kotiin saapumisen.  Ja vihdoin voin rauhallisin mielin nukahtaa edes muutamaksi tunniksi.

Minun nimeni on aika helppo jallateltava, joten joskus kuulostaa siltä, että etenkin karitsat huutelevat nimeäni. UL-LA tai MAM-MA kuuluu tämän tuosta, etenkin heinänjakoaikaan. Mutta kyllä korviini kantautuu muitakin nimiehdotelmia. Etenkin ystäväni Eetun voin vannoa kolmannen väärän merkkisen ruokapussin avattuani painokkaasti lausuvan ÄM-MÄ! Varsinkin, jos erehdyn ilmoittamaan, että muuta ruokaa ei sitten tule. Joskus sitten taas ilmoille kiirii "VAU-VA" äännähdys, kun joku tahtoo kertovansa olevan ihan pieni ja kaipaavan lisää huomiota.

Voisin todeta kuin Helppo Heikki: "Eikä tässä vielä kaikki"... kyllä näitä sattumuksia on vallan riittävästi, eikä kaikkia kehtaisi näin julkisesti muistellakaan.  Siitä huolimatta että rakkauteni eläimiin on väliin hyvinkin koetuksella, jok'ikinen perennoja napsiva villakasa, räksyttävä koira ja karkaileva hevonen on sydämeni ilo,  joiden edesottamuksia tulee päivittäin seurattua, milloin naama virneessä, milloin otsa kurtussa kun jatsarin varsi.

Trilogian ensimmäinen osa: Tarina Onnista


Minun rakkauteni eläimiin ei koskaan kuole. Ei koskaan vähene eikä koskaan muutu. Minun rakkauteni eläimiin ei koskaan kuole.

Sanaton kommunikoiminen on niin paljon intensiivisempää, niin paljon herkempää ja niin paljon rehellisempää, että jää miettimään miksi meille ihmisille on annettu niin vaikea viestittämisväline kuin kieli, ja vielä montaa erilaista sellaista. On niin paljon tunnetiloja ja asioita, joita ei voi, ei osaa tai ei halua sanoittaa.

Alkuperäiskansoilla on monesti hyvin laaja ja värikäs termistö heille tärkeisiin asioihin. Pohjoisessa asuville lumeen liittyviä ja sitä kuvailevia sanoja on runsaasti, kun taas esimerkiksi vanhoissa metsästyskulttuureissa kuvaillaan metsästysmenetelmiä ja -välineitä kovin monin eri tavoin.

Myös eläimet puhuvat ja kommunikoivat, eivät vain keskenään vaan myös meidän ihmisten kanssa. Jokainen lemmikinomistaja osaa lukea oman eläimensä käyttäytymisestä, mitä tämä tahtoo kertoa. Joskus tuntuu, että eläimet heittävät ilmaan omia ajatuksiaan, joita he toivovat meidän osaavan ottaa kiinni. Kun Onni-hevonen tuli meille kolme vuotta sitten, en tohtinut laittaa häntä heti varsin railakkaasti uuteen hevoseen suhtautuvaan issikkalaumaan. Onni oli aikoinaan ollut Hollannissa kilparatsu eikä siellä ollessaan saanut olla koskaan edes tarhassa. Suomeen tultuaan, hän onnekseen pian pääsi tallille, jossa oli tarhassa myös toisen hevosen kanssa. Vaikka Onnista näki kaikin tavoin, että hän on erittäin hyvin pidetty hevonen, Onnin taito lukea toista hevosta ja hevoslaumaa oli alkuun puutteellinen. Tästä syystä Onni sai opetella talon tavoille ensin lampaiden kanssa.

Onnin tultua, pässit olivat vielä toisaalla kesälaitumilla, mutta toin ne pian kotiin. Vähän arastelin, miten hevonen suhtautuisi kova äänisiin ja ronskeihin pässeihin, mutta pelko oli Onnin suhteen täysin aiheeton. Kun toin pässit pihaan, Onni juoksi niitä portille vastaan iloisesti höristen. Ilme oli sen näköinen, että ihanaa, Shetlannin poneja. Näitä oli Hollannissakin, niillä vaan ei siellä ollut sarvia. Ja näin ystävyys pässien kanssa alkoi. Uuhien kanssa Onni ei ole koskaan ystävystynyt yhtä syvästi, joskin tallissa ollessaan sai seurata muutamia synnytyksiä. Karitsat olivatkin Onnista ihan kivoja, mutta pässit olivat jotain ihan muuta. Ja pian sitten pässit saivat VIP-kortin, jonka tiimoilta pääsivät Onnin kanssa talliin. Tai ensin kortti oli vain yhdellä pässillä, mutta Onnia talliin laittaessa, ovelle oli kertynyt aikamoinen jono ja lopulta sitten Onnin kanssa karsinassa oli viisikin pässiä.  Yhden kerran laitoin Onnin talliin yksin ja säikähdin, että mikä uudelle hevoselleni tuli, kun alkoi hyppimään ja punomaan päätään hurjasti. Nauroin ääneen, kun tajusin, että hevoseni kiukutteli seuran puutetta. Niinpä sitten laitumelta piti noutaa Onnille aveci ja käytös tyyntyi samalla.

Onni osaa kertoa hyvin ilmeillään mitä tahtoo ja jos saa sen mitä haluaa, niin hyvin usein myös silmillään kertoo, että älysitpä. Usein kokee olevansa yksinkertainen eläintensä joukossa. Ja kieltämättä sitähän me ihmiset taidamme ollakin.

Kun Onni oli ollut meillä vasta pari viikkoa ja menin jakamaan päiväheiniä, Onni seisoskeli tallin kupeella selin minuun. Samalla silmieni eteen ilmestyi teksti saippuakuplassa, jossa luki. ”Onni tahtoo olla alasti” Ajatus tuntui hassulta, mutta arvelin hevoseni ilmoittavan minulle kainosti toiveestaan. Silittelin Onnia kaulalta ja vastasin: ”Kengät lähtevät heti pois, kun kengittäjä tulee, mutta loimettomuuteen opetellaan pikku hiljaa.”  En halunnut pitää uutta hevostani yht’äkkiä ilman lointa räntäisessä marraskuussa, vaikka käytöksellään näyttikin, että loimittaminen ei kuulunut hänen suunnitelmiinsa ollenkaan.

Seuraavassa puhekuplassa luki muutaman päivän päästä, että ”Onni tahtoo olla villi ja vapaa.” Tämäkin toive luvattiin panna täytäntöön mahdollisuuksien mukaan. Mutta vapaudella on myös hintansa. Seuraavana keväänä Onni putosi kylmään ja mutaiseen lampeen ja pelastusyrityksistä huolimatta oli hukkua sinne. On selkäpiitä karmivaa katsella voimattomana rannalla hevosystävänsä taistelua elämästä ja kuolemasta. Voi vain kuvitella niiden ihmisten sydäntä raastavan tuskan, jotka näkevät lähiomaisensa kamppailevan heikoilla jäillä ja joutuvan antavan periksi luonnon joskus niin julmalle avannolle. Ilman naapureiden taljaa ja vetoapua emme mekään olisi kyenneet hevostamme pelastamaan. Siitä tuskin heitä kyllin voimme kiittää. Laitumien lähellä oli putoamisen aikoihin liikuskellut karhu. Jää ikuisesti arvoitukseksi mahtoiko karhun liikkeet säikäyttää hevoset vai oliko putoaminen silkka vahinko hevosten juoksennellessa alalaitumella. Tärkeintä kuitenkin oli, että Onni saatiin lammesta ylös ja pitkä kuntoutusjakso koville joutuneille jaloille pääsi alkamaan.

Tuon toipilasjakson aikana opin tuntemaan Onnin yhä paremmin. Kun Onnin antibioottikuuri loppui ja jalkojen ruhjeet saivat suojakseen kuivat ruvet, aloin kevyesti hieromaan hevostani. Ensimmäisen kerran hieroessani säikähdin perinpohjaisesti. Laskiessani kädet hevosen kupeelle ja alkaen tunnustellen hoitamaan hevostani, Onnin suusta alkoi valua sylkeä, kuin joku olisi laittanut hanan valumaan. Päässäni pyöri hetken kauhun sekaisia ajatuksia jostakin vakavasta sairauskohtauksesta, kunnes ymmärsin norona valuvan syljen olevan pelkkää tyytyväisyyttä hieronnan tuomasta mielihyvästä. Kun lihakset olivat vielä kipeinä hurjasta kamppailusta jäisessä lammessa, Onni nautti hoidosta täysin siemauksin. Toipumisen edistyessä Onni toivoi hoidon keskittyvän vain kipeisiin lihaksiin ja osoitti turvallaan etujalkoja, aloittaessani hieronnan totutusti selkälihaksista. Ja paranemisprosessin uskoin olevan jo varsin hyvällä mallilla Onnin keskittyessä enemmän taskujen tutkimiseen kuin itse hoitoon.

Onnettomuuden jälkeen Onni ei kuitenkaan tahtonut tulla pihatosta ulos ollenkaan. Ensimmäiset päivät olivat kyllä ymmärrettäviä, mutta vaikka turvotus jaloissa oli laskenut jo lähes normaaliksi, Onni ei lähtenyt pihalle, ei herkuilla, ei kevyellä painostuksella ja ei vaikka issikkakaverit kuinka houkuttelivat uutta kaveriaan laitumille.  Ladoin hirsiä pitkin lattiaa ja kokeilin, mahtaako pojalla jalat nousta ollenkaan. Ja kun jopa ravaaminen sujui sisällä mallikkaasti, oli vain todettava, että Onni ei vaan ollut vielä henkisesti valmis. Lisäksi Onnin huumorintaju sai minut tajuamaan, että vastoinkäymisistä huolimatta toivoa oli runsaasti jäljellä. Kun taas erään kerran puin Onnille riimut ja riimunnarun ja menin itse ulkopuolelle seisomaan ja houkuttelemaan Onnia pihalle, heiluttelin riimua kevyesti kuin leikkiin kutsuen. Onni seurasi silmät kirkkaina, seisoen kuitenkin tukevasti jalat maahan kiinnittyneenä, tarttui hampailla kiinni naruun ja heilutteli riimua samalla tavalla kuin hetkeä aikaisemmin olin itse tehnyt. Uusi, hauska leikki oli syntynyt. Ja kun seuraavina päivinä keksin yrittää naksutuksen avulla saada Onnin tajuamaan, että jalat vaan pitäisi nyt nostaa kynnyksen toiselle puolen, Onni seisoi kynnyksen takana ja nosteli iloisesti etujalkoja ylös ja alas, takajalkojen ollessa paikallaan ja lipoi samalla kieltään. Viesti oli selvä: ”Onni ymmärtää, että Onnin on nostettava jalkoja”.  Minä taasen ymmärsin, että kyllä kynnyksen ylittäminenkin sitten tulee ajan kanssa.

Ja niin Onni sitten ensin tuuletteli päätään tunti tolkulla seisoen pihaton oviaukossa niin, että etujalat olivat ulkona ja takajalat sisällä. Ja yhden kerran, kun sisällä olemisesta oli kulunut tasan kaksi viikkoa, Onni päätti lähteä ensin ravilla, sitten laukalla ylälaitumelle kavereiden luo. Hymyni paljasti varmasti paikatkin takahampaista. Sen verran iloinen olin Onnin paluusta laitumille. Koko kesän Onni viihtyi silti enimmäkseen sisätiloissa. Olin epävarma johtuiko käytös sääskistä ja paarmoista vai mahtoiko hevoselle kuitenkin jäädä onnettomuudesta jonkinasteinen trauma. Ja jos Onni tuli sisälle pihattoon, ei häntä juuri ulos saanut vaikka olisi hihkunut tai taputellut käsiään hevosen takana. Asia mietitytti minua kovin ja ajattelin mahtoiko käytös johtua myös jonkinasteisesta johtajuusongelmasta, siitähän paljon hevosen käsittelykirjoissa puhutaan. Kun astelin kapeata kinttupolkua koirieni kanssa metsälenkille mennessä,  Onnin kolmas aatelma täytti mieleni. Tunsin hevoseni kertovan, että hänellä ei ole koskaan aikaisemmin elämässään ollut mahdollisuutta itse valita menemisiään tai tulemisiaan joko talliin tai laitumille. Ja siitä oikeudesta hän ei suostu enää luopumaan. Ja mikäs minä, pieni ihminen, olen toisen saavutettuja etuisuuksia karsimaan.

Ja siitä päivästä lähtien puoliverisestä tuli täysiverinen pihattohevonen, issikka issikoiden joukkoon.

Ensimmäiset valkeat karitsat lampolaan syntyivät yllätyksellisesti tammikuun lopulla. Viime kesänä tyttöjen joukossa ollut SampoPellervo osoittautuikin kastroinnista huolimatta ihan toimivaksi pässiksi. Olimme isännän kanssa kupunki- ja heinänhakuasioilla ja kun tulimme kotiin, ihmettelin miksi Tappi-issikka kävi vain pikaisesti katsomassa peräkärryssä ollutta heinäpaalia ja juoksi kiireesti takaisin pihattoon. Ja syy kyllä selvisi kun menin tarkistamaan tilanteen. Pihaton perille Iines oli pyöräyttänyt pari pientä karitsaa, jota aina niin utelias islanninhevosemme mielenkiinnolla seurasi. Hevosemme ovat monesti osallistuneet lampaittemme karitsoinnin seuraamiseen ja joskus jopa nuolleet vastasyntyneitä,  jos karitsoiminen on tapahtunut hevosten ja lampaiden yhteisessä tilassa. Kertaakaan ei silti emä ole hyljännyt karitsoitaan tai karitsat leimaantuneet hevosiin. Hevoset toimivat pikemminkin vastasyntyneiden kummeina. Uusille karitsoille päätin antaa nimeksi  Nyytti ja Nuutti.

Siirsin Iineksen omaan karsinaan hoitamaan pienokaisiaan. Parin kolmen päivän ajan uuhen on hyvä olla vain omien karitsoittensa kanssa, jotta karitsat leimaantuvat hyvin omaan emäänsä. Meidän lampaiden kantaemo, Siiri, on varsinainen mummojen mummo. Niin kauan kun Siirillä ei ole omia karitsoita hoidettavanaan, hän yrittää houkutella toisten karitsat itselleen. Hoivavietti on jotain niin valtavaa. Kun sitten vein lämmintä vettä ja ruokaa synnytyksestä toipuvalle uuhelle ja jäin seuraamaan karitsoiden vointia samalla huokaillen, että kylläpäs tämmöinen nyt pääsi sattumaankaan, mieleni sai käänteisen huomion katseeni kohdatessa Iineksen. Hän katsoi minua silmät kirkkaina ja suu hymyssä vinkaten  samalla silmää. ”Ehdinpäs” –katse kertoi.  Ja ei voinut muuta kuin todeta. ”Niin teit!” Ja me molemmat tiesimme, että isäntä oli suunnitellut syksystä asti laittavansa muutamia lampaita korkealaitaiseen tai myyntiin ja Iines olisi hyvin todennäköisesti ollut yksi niistä. Näin tuli reilusti lisäaikaa meidän yhteiselle taipaleellemme.

Iines on ihan hyvä emä, joskin kummastutti, että lampolaa siivotessani vei karitsat parinviikon ikäisenä yli kaksikymmentäasteiseen pakkaseen, kun pidin ovea sen verran auki että sain kottikärryt sisään. Iineksen oma elämäntarina on sitten ihan oman blogin veroinen juttu. Se tarina osoittaa, miten mahdoton on mahdollista ja ennen  kaikkea myös sen miten uskomattoman älykäs ja luovaan toimintaan pystyvä lammas on.

Nyytti on uuhikaritsa ja Nuutti nimensä mukaisesti pässikaritsa. Minä kutsun lempeästi molempia suoritujiksi. Maaliskuun lopussa Lerppa pyöräytti mustan tyttökaritsan, josta tuli Taika. Taikalla oli vahva usko siitä, että  hän on lampolan ehdoton balleriina tai sirkustaiteilija. Siinä missä Nyytti ja Nuutti keskittyivät vain syömiseen, Taika tanssi ympäriinsä ja haki tempuilleen huomiota milloin muista lampaista milloin minulta. Kun yksin tanssiminen alkoi kyllästyttää, Taika ujuttautui Nuutin ja Nyytin sekaan seuraa hakien. Vaikka Taika kosiskeli kumpaakin vuoron perään leikkimään, kumpikaan karitsoista ei tehnyt elettäkään ryhtyäkseen kilpajuoksulle. Sisimmässäni kuulin Nuutin vastaavan Taikalle:” Ei meillä ole aikaa moiseen hupsutukseen, meillä on töitä. Lampaan työ on syöminen. Täytyy syödä koko ajan ja paljon, että kasvaa isoksi ja vahvaksi.” Ja niin Taika  jatkoi uskollisesti yksin harjoituksiaan siihen asti kunnes lampolaan syntyi lisää karitsoita.

Nuutti ja Nyytti näyttävät, anteeksi vain, enemmän niille sukupuuttoon kuolleille suomen alkuperäissioille kuin suomen lampaille. Tähän mielikuvaan vaikuttaa varmasti molempien karitsoiden hyvin totinen ilme. Molempien suut ovat aina vähän mutrulla. Eikä karitsoiden huudantakaan muistuta tyypillistä lampaan määintää, vaan kutsuhuuto kuulostaa ”Ö, Ö-Ö, Ö”  -ääntelyltä.  Jos voit kuvitella vanhan  torven törähdyksen, se lienee aika lähellä sitä äännähdystä mitä Iines, Nuutti, Nyytti ja Pontus, Iineksen aikaisempi karitsa; käyttävät kommunikoidessaan keskenään. Tuon omalaatuisen äännähdyksen synty kantaa ajassa kolmen vuoden takaiseen tilanteeseen, kun Iines sairastui vakavasti. Kun Iinekseltä meni näkö, palautuen kuitenkin hiljalleen osittain takaisin, hän oppi kommunikoimaan Pontuksen kanssa omalla kielellä erottaaksen  karitsansa muiden joukosta. Vaikka Pontus on jo isojen poikien porukoissa, torven törähdys helpottaa tunnistamaan missä päin Pontus ja muut pässin pylperöt liikkuvat.

Nyytin, Nuutin ja Taikan lisäksi lampolaan on syntynyt Plutoa, Auroraa  ja Minimiitä.  Kaikilla ei ole edes vielä nimeä. Minimii, kuten nimikin kertoo, on kaikkein nuorin ja pienin. Minimiillä on kaksi hoitajaa, oma emä  ja karitsansa menettänyt hoitotäti. Ensimmäisen kerran huomaan jonkun vieraan uuhen imettävän toisen karitsaa. Minimii onkin onnen tyttö, sillä hänellä on lounasmaito muita useammin.

Nyytti, Nuutti, Taika ja Pluto ovat ehkä innoikkaimmat sylissä olijat. Kun menen lampolaan ruokkimaan uuhia ja istahdan kynnykselle, pian viereeni alkaa kertyä jono rapsutuksia haluavia. Karitsat ovat vielä sen kokoisia, että jaksan nostaa ne syliini. Ja kun pidän karitsaa hellästi sylissä sille puhuen ja sitä rapsuttaen, se rentouu niin, että laskiessani sen maahan, valahtaa se vetelenä takaisin oljille. Jos karitsat vaipuvat johonkin lievään transsitilaan, niin monesti niin käy myös minulle kuunnellessani  lampaiden ja hevosten syömistä.  Mekaaninen heinien pureskeleminen, pärskähtely ja onnelliset ilmeet vangitsevat minut tyystin seuraamaan ruokatouhuja pitkäksikin aikaa. Usein  joku hevonen vielä katseellaan kysyy,  löytyisikö  mitään herkkupaloja taskusta. Minulla on iltaisin tapana hellästi taputella hevosia ja  lampaita kiittäen heitä  päivästä ja toivotella hyvää yötä. Kun eläimillä on kaikki hyvin, voin rauhallisena laskea pääni tyynylle ja levätä seuraavaa päivää varten -herätäkseni kissan vaativaan nau’untaan ja purentaan. Eetu ilmoittaa, että uusi aamu on koittanut.